 |
| KUVA : LEVO.COM |
Minä. Bloggarina. Mihin ryhdyin, mihin pyrin.... Pyörivät ajatukset hullun lailla. Toinen ajatus täällä, toinen siellä. Melkein asiaa olen monesti uskaltanut miettiä, mutta lopettanut sen saman tien. Helpompaa on vain naputtaa. Jokin järjen hiven tietty aina mielessäin. Melko kliseistä on kai tokaista, että enpä olisi uskonut, bloggari minusta, pyh. Ja pah.
Ja enkä minä koe vieläkään olevani bloggari. Hassua. Vaikka moni toveri sillä tittelillä jo kutsuu. Mutta mikä se sellainen bloggari on? Onko jokainen, joka yhdenkin lauseen minkä tahansa blogipalvelun alla kirjoittaa - bloggari? Vai onko vasta sitten virallisesti bloggari, kun on x määrä lukijoita? Tai x määrä yhteistyökumppaneita? Tai edes yksi hassu? Ja mikäs se x määrä sitten olisi, riittääkö sata vai tarvitaanko viisi lisää? Tai ollaanko sitä vasta sitten kun mainokset alkavat hyppiä silmille blogin sivupalkeista? Vilkkua ja paukkua aivan. Vai onko se sitten kun kuvat ovat aina nätisti otettuja kauniiksi käsiteltyjä? Vai onko se hän, joka pystyy jopa kolmeen päivitykseen päivässä? Vai hän, joka kolikkoja, oikein tienestejä kirjoittamalla ansaitsee? Ketä täällä oikein bloggariksi voi kutsua? Tai odotas, siis onko se, että saa kutsua? Täytyykö se ansaita? Vai leimataanko sillä automaattisesti?
Oloni joskus tällä blogikentällä on vielä ajoittain kuin pienellä piipittävällä. Rima on korkealla, sen asettaja en tosin ole minä, vaan muut blogit. Vaikka pyrin olemaan vertaamatta, joskus tuntuu, että jää jalkoihin. Ja joskus sitä takertuu. Koska uusi blogi, koska aloittelija, koska tuntematon. Että ehkä vähän arvoton, ei bloggari vielä. Vasta kasvamassa....
Mutta, naputinaputi kävi sormet ensi kerran huhtikuussa. En minä enää niin tuore ole. Enkä avuton. Tiedät mistä muokata HTML-koodia tai banneria ja mistä hyväksyä kommentit. Tiedän monta muutakin salaisuutta. Huomaan blogimaailman jännitteet ja paljon osaan jo lukea rivien välistä. Toinen kommentoi vain saalistaakseen itselleen jotain, toinen jättää niin kultaisen kommentin, että sydän pakahtuu. On bloggaaminen välillä tavallaan raakaa, ideoista, lukijoista, ulkoasusta, kaikesta tavallaan kilpaillaan. Ketä keksii, löytää, huomaa, julkaisee ensimmäisenä? Niin paljon on asioita, mitä kaikki näkee, mutta ketään ei avaa suuta. Mutta ettäs kehtaankin vedota tuoreuteeni. Tekosyitä, toisinaan valtaavan epävarmuuden peittelemistä.
Ja toisinaan räjähtää. Päässä pärisee. Tuntuu, että on se avuton, joka lumivyöryyn jää. Massaan hukkuu. Omaakin keksii, mutta toinen tekee ehkä perässä. Isommat blogit saavat aina kunnian. Tuntuu, että pienemmän blogin ideoita ei oteta tosissaan. Hörähdetään. Tuokin tuossa. Mitä yrittää. Tosissansa muka siinä. Mutta se pitkän blogiuran kirjoittaja saakin hurraat ja ylistykset.
Ei, ei asiat ole huonosti. Eikä täällä mälläillä katkerilla eikä suolaisilla ajatuksilla. Täällä ollaan onnellisia. Syy hymyssä, mieli aivan jee. Vaikka pieni vielä olen ja tiedän, että ne pitkän pätkän naamoja lukijalistalla omaavat ovat kovan työn tehneet. Vuosia uurtaneet, jostain hekin aikanaan lähteneet. Pitäneet linjan hyvänä. Paljon antaneet, montaa inspiroineet.
Enkä minä mollata tahdo. En, en en. Arvostan noita pitkän blogihistorian omaavia ihmisiä aika isossa määrin. Enkä huuda täällä, että huomatkaa minutki! Tai ehkä vähän huudan. Ei vaan, oikeasti kysyn sinulta, että vaikuttaako sinulle blogin tausta siihen, mitä ajattelet hänen jutuistaan ja päivityksistään? Tarvitaanko aina uutta ja inspiroivaa... Vai riittääkö joskus, että kauan seuraamasi blogi vain päivittään ja siinä samassa sinulla sormet jo näpyttelevätkin kommenttikenttään ihanaa ja upeaa? Vai vaaditko jokaiselta seuraamaltasi blogiltasi aivan saman - ovatko kaikki samalla linjalla? Blogin taustasta, lukijoista, yhteistyökumppaneista, mainoksista, iästä, kirjoittajasta huolimatta? Olepa rehellinen.
Ja kun nuo linkkaukset. Niistähän on puhuttu. Vai onko oikea sana linkkittämiset... No, niillä blogi ei kuulemma nimeä tee. Tai suosiota. Ja sitä on nyt ollut, kerran, toisen ja kolmannenkin. Olen suureksi ilokseni huomannut, että joku blogiani omassaan linkkailee. (Oikeasti, vau!!) Ja voisin melko litanian sanoja kirjoittaa, kuinka otettu siitä olen ollut. Oikeastaan kokonaiseen päivitykseen sanat riittäisivät. Mutta saanko sano vain komeasti kiitos! Kiitos! Kiitos... Mutta tosissaan muistetaanko sitä idean isää? Tai oikeastaan äitiä, isä nyt saittui vain rimmaamaan paremmin. Vai takerrutaanko sitä vain niihin kyseisen päivityksen upeisiin kuviin, ja unohdetaan edes lukea mistä se idean alkuperä tulee. Saati sitten klikattua alkuperäisen ideoijan sivulle. Ja klikataanko sinne enää koskaan uudelleen... Vai voiko ne linkkaukset jopa vaikuttaa aivan siinä huonossa merkityksessä, negatiivisesti? Katsopas, kuinka hienosti minä vielä jatkojalostin tuota hänen ideaansa. Tai kun ensin vallan hehkutaaan, että tuolta klik klik minä ideani löysin ja sitten kun sitä mennään ja painellaan idean alkuperäiseen blogiin - niin mitä sieltä löydetään? Vastaako se odotuksia. Kerkeääkö siinä välissä herätä jo odotuksia? Kurkkaat vain sivupalkkiin - höh vain alle sata lukijaa, tänne en muuten jää.
Ja minun silmin, on ollut superkivaa nähdä mitä ideoistani on kehitelty. Miten niitä oikeasti on jatkojalostettu. Ja kuinka ihanaa on ollut nähdä, että ideoistani on oikeasti inspiroiduttu. Se on sitä todellista 2 x iloa. Mutta kolikon kääntöpuoli, haluaisin vain sen kuulla? Tahdon, toivon ja haluan, että asiat jatkuu linkkailun, ideoiden jatkojalostusten, ja kaiken muunkin osin ennalleen, juuri sillä tavalla kuin se on mennytkin.
Ja kun se linkkaus on minulle merkki, että on päästy sinne mitä tavoittelinkin. Mitä tavoittelin, kun blogini perustin. Mitä tavoittelin, kun sille nimen 2 x ILO annoin. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Ideani, iloni on ollut jonkun toisenkin ilo.
Vallan minulla on monenlaisia ajatuksia. Ketä pääsi tänne asti? Kun sitä minä vain, kun niin monta upeaa blogia olen itsekin löytänyt - ja kovasti yllättynyt. Hiukan on niukasti ollut lukijoita, vaikka blogit ovat vallan koreita ja viimeisteltyjä. Ja kuvat kirjoittajista sivupalkeista, aivan nuo bloggareilta, oikeilta bloggareilta minun silmiini näyttävät. Ja kyllä, otan teekupin ja hyvän asennon. Tutustun rauhassa ja ehkä jätän merkin käynnistäni. Tuumaan tovin, ja ehkä klikkaan itseni seuraajaksi. Miten sinä? Kuinka olet tomerana, asioissa näissä?
Kiitti ja kuitti. Olen puhunut. Ei ole päätä, ei häntää jutussa tässä. Vain armoton läjä sekavia ajatuksia, monta mielessä pyörinyttä pohdintaa. Poimi sieltä sana tai kaksi, ajatus tai kaksi. Ajattele, tuomitse tai älä. Kiitos kuitenkin! Ja eihän sinne nenääsi eksynyt herne, sitä minä en tahdo. Olette kultaisia, jos olette täällä - minun blogissani. <3
