23. toukokuuta 2017

MINÄ JA SUURI PIENI ELÄMÄ

Tätä tekstiä olen rustannut pitkään. Avannut, muokannut, sulkenut ja toistanut tätä lukemattomia kertoja. Miettinyt kerronko kaiken vai kerronko sittenkään mitään. Miettinyt kirjoitanko lopettavani kaiken blogiin liittyvän vai kokeilevani vielä kerran... Tämä on/off bloggaus on hävettänyt, miettinyt kehtaako edes enää aloittaa. Onko minulla edes mitään annettavaa. Ja ansaitsenko enää edes uutta (ja tällä kertaa varmasti viimeistä) mahdollisuutta...

Nyt tänään, syntymäpäivänäni tuntuu, että on nyt on se the hetki. En tiedä mistä aloittaisin, mitä kertoisin, mutta nyt haluan sen tehdä.


"Minä kakskytviis! Iso tyttö. Melko hurjan kyydin antoi minulle mennyt vuosi, enkä ollut tunteineni pysyä perässä. Jos tuleva vuosi olisi vaikka aavistuksenkin lempeämpi... Joka tapauksessa, mainioin fiiliksin kohti 26tta (kolmeakymppiä nouu), nyt suunan on pakko olla aurinkoisempi."

Noin kirjotin minä tasan vuosi sitten Facebookiin ystävilleni. Ajattelin perimmäisenä luonteenpiirteenäni omaavani positiivisuudella, että nyt suunta ei voi olla kuin keveämpi, ja tuleva vuosi ei voi olla muuta kuin hellempi. Tuolloin vuosi sitten minulla oli takana paljon henkistä ja fyysistä kipuilua. Minulla oli takana silloin vuosi sitten myös vajaan puolenvuoden takainen avioero, josta en sanallakaan täällä blogissa maininnut. Terävimmät olivat sen rivien välistä lukeneet. Olin niin herkässä mielentilassa, että en rohjennut avata asiaa täällä. Ja jälkikäteen ajatellen (ja muiden blogissa aihetta avanneiden kivittämistä seuranneena), olen kiitollinen itselleni, etten altistanut itseä mahdollisille extrakipuilulle, 

Loppujen lopuksi kävin niin, että kuoppa mitä kaivoin itse, ja mitä ympäristö myös ihan hiukan avitti, laajeni niin syväksi, etten jaksanut enää tulla tänne esittämään yhtään mitään. Jonkin aikaa olin saanut bloggaamisesta piristystä ja muuta ajateltavaa, mutta sitten tuli se ahdistus. Ahdistus teennäisyydestä, siitä ettei blogi tuntunut/näyttänyt omalta, "salailusta", vaikka mitään velvollisuutta minulle ei ollut eikä ole edelleenkään vaikeista asioista kirjottaa.



"Hihiii olettekos nähneet tuttuja näkymiä lehdissä tänään? Aamukahvilla luin lehteä (mitä en yleensä edes harrasta), josta löytyi juttua itsestäni ja entisestä kodistani! Kuvia katsellessa täytyi kyllä todeta, että oli minulla ihana koti. Eipä paha kyllä ole tämä nykyinenkään, josta yhtään kuvaan en vielä instaan ole ladannut. Vaikka tovin tässä olen jo asunutkin. Tästäpä päästään oivasti aasinsiltana hiljaisuuteni ja hiiiiieman venähtäneeseen sometaukooni. Edellisestä tänne ladatusta kuvasta on tapahtunut paljon. On tapahtunut paljon hyvää ja myös valitettavasti paljon pahaa. On uusia tuulia, on uusia pieniä ja suuria ihmisiä, uusia ympäristöjä ja kipinöiviä tunteita. Niin myös on ollut kyyneleitä, kipua ja mustia tunteita. On ollut enkeleitä, rankkasadetta, tähtipölyä, kallioita, myrskyjä, siunausta. On ollut elämää kaikissa eri väreissä. Kauanko menee tästä kuvasta seuraavaan? Sitä en tiedä. Enkä tiedä just nyt paljon muutakaan. En tiedä avaanko asioita enemmän myöhemmin. Vai avaanko ehkä koskaan. Ehkä haluan joskus jakaa tarinaani, ehkä suljen muutaman luvun, enkä avaa niitä enää koskaan. En halua aiheuttaa haljuja vihjailuja, vaan vain sanoa, että me kaikki elämme omaa värikästä elämäämme. Toisilla värit pysyvät kirkkaampina, toisilla ne ovat tummempia. Mutta jos jotain tiedän, niin sen, että meillä jokaisella on ne omat tarinamme ja värimme. Ja tiedän myös, että te ihanat siellä pysyyte, eikä minulla ole velvollisuutta ladata yhtään kuvaa jos en itse koe niin haluavani. Kuvia alkaa tippumaan varmasti sitten, kun into on takaisin. Ja lopuksi suuri kiitos @tanja_hakala ihanasti kirjoitetusta ja @sari_rantanen_photography loistavasti kuvatusta jutusta. "

Julkaisin yllä olevan kuvan ja tekstin Instagramiin (2xilo) kolmisen viikkoa sitten. Ja silloin en vielä tiennyt lataanko yhtään kuvaa tuon jälkeen vai miten käy. Kävi niin, että aloin heräillä. Aloin herätä henkiin, virota. Lähinnä siis somen osalta siis. Innostuin kuvaamisesta ja kirjoittamisesta ja yleisestikin kaikesta tuosta tekemisestä niin paljon, että kuvia onkin tulvinut sen jälkeen melkoisen tiheästi. 

Elämä on tällä hetkellä aika selviytymistä, kurjana on olo. Luulin, vuosi silloin Facebook-päivitystä kirjottaessani, että suunta ei voi olla kuin aurikoisempi. Mutta miten mustaksi sen muuttui. Olen perusluonteeltani hyvin positiivinen, enkä halua antaa itsestäni dramaqueen mielikuvaa, mutta joskus vain sattuu niin, että sataa roppakaupalla "sitä *askaa itseään" niskaan. En kaipaa sääliä, uteluita tai halua vihjailla yhtään mitään, Tälllaista se nyt on ja nyt en esitä mitään, sanon sen suoraan; elämäntilanteelleni ei oikein löydy sanoja, hankala ei ole lähelläkään todellisuutta. Niin kuin tuossa aikaisemmassa instatekstissä mainitsinkin, että ehkä avaan asioita vielä, ehkä en. Katsotaan kun olen ehyempi. Mutta just nyt kaipaan erityisen paljon tavallisia arkisia asioita piristämään päiviä, ja parhaiten niitä saan leikkimällä luovaa. Joten ajattelin, että alkaisin taas jakaa niitä myös teille. Ehkä nyt on helpompi, kun olen rehellinen. En aio kadota yhtäkkiä, niin kuin aikasemminkin siis pari kertaa aikasemminkin tein. Kerron jos en yksinkertaisesti pysty tuottamaan, ja sanon jo heti tähän, että bloggaan just ja ainoastaan silloin kun siltä tuntuu, ja just ja ainoastaan myöskin niistä asioista mitkä tuntuu sopivalle. Pyydään myös nöyrästi anteeksi sitä, että blogini on aivan liikaa kärsinyt elämäntilanteideni muutoksista ja olen sillä tavoin vain kadonnut yhtäkkiä. Loppujen lopuksi, me kaikki olemme vain ihmisiä. Pieniä ihmisiä. 

16 kommenttia:

  1. Voimia ❤️ täällä ollaan ja odotellaan. Teet omaan tahtiin ja mikä tuntuu hyvältä.

    VastaaPoista
  2. :( kovasti voimia <3 Itselläni oli kaksi vuotta sitten raskas tilanne, jota en halunnut tilanteen luonteen vuoksi muille avata, vaikka teki mieli.En tiedä, olisiko helpottanu vai ei, mutta omaa itseäni suojellen en sitö voinut tehdä. Tilanne oli niin tulenarka ja vaikea. Nyt jälkikäteen olen hiukan asiasta kertonu, koska se ei enää siinä suhteessa vaikuta elämääni. Blogi hiljeni eikä jaksanuta eikä edes viitsinyt keksiä mitään kivaa sinne, koska oma olo oli aivan kaamea. Onneksi noista synkistä hetkistä on jo selvitty paremmille vesille ja huomaan, että oma intohimo kameran kanssa työskentelyyn on synkkyyden jälkeen kasvanut aivan toisenlaisiin mittoihin. Niin kamalaa kuin se silloin olikin niin siitä kertyi itselleen vain voimaa ja tunne siitä, että kävi miten kävi, minä pärjään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tutun kuuloista. Avioeron jälkeen pohdin samoja asioita enkä niitä sitten tuonut blogiin ollenkaan, koska olin niin herkässä tilassa. Eikä kyllä kaduta. Nyt on vähän samanlainen, mutta aivan eri mittakaavassa oleva tilanne. Ja aionkin tosiaan tasan kirjoittaa vain sen mikä hyvältä tuntuu.

      Mutta kyllä me pärjätään, eikö niin <3

      Poista
  3. Paljon voimia ja aurinkoisia ajatuksia! ❤️ Tiedän ehkä vähä sun ajatukset, sun tunteet. Ite mietin paljon, uskaltaako kirjottaa todellisuutta, kestääkö lukijat sen? Miten kirjottaa todellisuutta ilman että se kuulostaa valittamiselta, koska se on vaan sitä vähän vaikeampaa elämää.

    Oot niin kaunis niinkuin sun kuvatkin, kiitos kun saa instassa niitä ihastella 💖

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja kestääkö itse niiden hankalien asioiden kirjottamisen jälkiseurauksia. Kommentoitia jne. Hankalia asioita ja laittaa tosiaan pohtimaan mitä kirjoittaa ja mitä ei, ihan itsesuojeluvaistonakin..

      Kiitos kauniista sanoista, ne lämmittävät juuri nyt niin paljon <3

      Poista
  4. Voimia! <3 Ei se blogi minnekään katoa, vaikka et säännöllisesti jaksa päivittää, ihan omaan ja itseä inspiroivaan tahtiin vaan.

    VastaaPoista
  5. Juuri niin, ihmisiä me kaikki ollaan.. Ja olet sinä rohkea kun näinkin paljon kerroit! Mitä pidempi tauko blogista tulee sitä vaikeampi on palata takaisin.. Mutta kyllä sinun kauniita kuvia mielellään katselee!! Hyviä, parempia vointeja!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinäpä sen sanoit, mitä pitempi tauko, sitä vaikeampaa se on. Mutta nyt se on tehty :)

      Poista
  6. Täällä pysytään - kirjoitat ja kuvaat kun jaksat ja haluat. Tsemppiä ja voimia - päivä kerrallaan eteenpäin <3

    VastaaPoista

HEI SIELLÄ! IHANA KUN KÄVIT, SUURKIITOKSET KOMMENTISTASI ♡