10. heinäkuuta 2017

KUN PALOIN LOPPUUN


...alkoi tämän blogin tarina.

En ole koskaan blogissani avannut sitä, miten blogini sai alkunsa. Ja siihen syventyäksemme, meidän täytyy mennä kevääseen 2014. Olin 22-vuotias, muutama kuukautta vaille 23. Kulissit oli kunnossa ja hymy kasvoilla aina ihmisiä kohdatessa, töissä tai työn ulkopuolella. Totuus räjähti kasvoille aina kotiin selviydyttyäni. Olin aivan palasina. Työpäivän päätteeksi en jaksanut koota itseäni tavatakseni ystäviä tai oikein edes avata suuta kotona. 

Mutta minä yritin. Yritin, sinnittelin ja pinnistelin. Ja pitkään. En myöntänyt muille, saatika itselleni kuinka väsynyt olin. Osa läheltä aavisteli jotain ja kyseli, mutta kukaan ei nähnyt totuutta. Kovetin itseni, kasvatin valtavat muurit ja vain selviydyin. Vedin joka aamu naamarin kasvoille ja lähdin kohti uutta, tuskaista päivää.

Kunnes. Kunnes tuli se päivä, että en vain kyennyt enää. Olin jo usein joutunut poistumaan töistä kesken päivän rajujen itkukohtausten takia. Mutta pystyin tekemään sen hyvin pitkälti salassa ja pitkään. Kunnes tuli päivä, jolloin työnantajani joutui antamaan minulle kyydin kotiin. Olin niin sekaisin, että en kyennyt edes rattiin.

Tuona päivänä tajusin raahata itseni työterveyslääkärille. Ja selvähän se oli, olin polttanut itseni ihan loppuun. Lääkäri oli hämillään, ensimmäinen 22-vuotias, joka oli kerennyt ajaa itsensä burn outiin. 

Se oli nöyryyttävää. En pärjännyt, en jaksanut. Epäonnistuin. Näin koin sen silloin. Olinhan aina pärjännyt hyvin ja selvinnyt aina aivan kaikesta. Ja ihan itse. Olin niin häpeissäni, että en uskaltanut tuolloin kertoa kuin ihan lähimmäisille sairaslomani todellisen syyn. Koin olevani tyhmä, hyväksi käytetty ja epäonnistuja. Tuntui tyhmältä myöntää, että ei ollut pystynyt pitämään itsestä huolta. Ei ollut osannut sanoa ei. Olin ollut liian kiltti. Työn luonteeni myötä pystyin tekemään niin paljon töitä kuin ikinä halusin, ottaa niin monta asiakastapaamista kuin vuorokauteen vain mahtui. Ja halusin niin, niiiiin kovasti pärjätä, että unohdin kokonaan oman ajan ja itsensä huolehtimisen tärkeyden. Toisaalta taas, ehkä yritin täyttää jotain tyhjiötä sillä yötä-päivää-töitä tekemisellä. Alitajuntani ehkä yritti sanoa jotain, ja luulin olevani jotenkin hyväksyttävempi, parempi, mitä enemmän töitä teen. Tein töitä kolme vuotta kuin eläin, kunnes elämä otti ja pysäytti minut.

Ja sairaslomalla yhtäkkiä työntäyteiset päivät vaihtuivat hitaasti kuluviin tunteihin. Ja silloin idea blogista syntyi ja muutaman viikon miettimisen jälkeen syntyi 2 x ILO. Nimi ja ajatus blogin takana on ehkä omalla tavallaan sairaalloinen, "jaettu ilo on kaksinkertainen ilo" kun itse olin sairaalloisen väsynyt ja loppu. Mutta halusin elämään jotain iloa, jotain hyvää. Pientä ja innostavaa. Ja koska olin aina rakastanut tehdä luovasti käsillä, yhtäkkiä minulla olikin vihdoin aikaa taas tehdä niitä. Ja halusin jakaa ne tuotokset. Ja kokea edes jonkinlaista onnistumista, innostumista ja olla edes jossain pikkaisen hyvä. (Nyt kun katson noita ensimmäisen vuoden postauksia, tekisi mieli poistaa jokainen, ja naurattaa ajatus, että olen ylpeänä päivitellyt tuollaisia. Mutta toisaalta taas on ihana nähdä oma kehittyminen, ainakin valokuvauksen ja kuvakäsittelyn osalta)

Jaan tämän tarinan, koska tiedän, että edelleen siellä on monta, jotka ovat ajautumassa samaan tilanteeseen. Ja pyydän, että pysähdytte. Itsensä voi polttaa myös monella muullakin tavalla. Kotona, töissä, ystävänä. Enää en häpeä, vaan ymmärrän itseäni paljon paremmin. Ja jos sinä, rakas ystävä siellä, koet yllä mainittuja tunteita, älä epäröi hakea apua. Kuuntele itseäsi ja tunnista rajasi.

Ja olen onnellinen, että paloin loppuun 22-vuotiaana, enkä vaikka kahdenkymmenen vuoden päästä. Nyt tiedän rajani. Tiedän stressinsietokykyni ja -tasoni. Osaan paremmin sanoa ei. Ymmärrän myös isomman kuvan, miksi ajauduin paahtamaan sillä tavalla. En ollut kyllin hyvä. Tai olin, mutta en tiennyt sitä.

Ei kovin onnellinen alku, mutta silloin blogi oli minulle henkireikäni. Se tuotti minulle sisältöä päiviini ja sitä onnistumisen ja innostumisen iloa. Nyt tavallaan ollaan samassa tilanteessa. Vaikka kyseessä ei ole lähellekään mitään burn outiin liittyvääkään. Nyt elämä on ottanut ohjat käsiini ja minun täytyy vain jaksaa taivaltaa tämän mäen yli. Ehkä burn out oli omalla tavallaan merkki tästä tulevasta. Blogi on nyt minulle todella tärkeä. Nautin kaikesta visuaalisesta tekemisestä, jolla saan ajatukset pois pahasta. Nyt on ihana saada uppotua ja tehdä jotain aivan omanlaista.

Tämä oli ehkä henkilökohtaisin postaukseni ikinä, mutta haluan jakaa minun tarinani burn outista, jotta sen läpikäyminen ehkä juuri sinulle olisi tämän avulla ehkä tavalla tai toisella helpompi. Toivoisin, että kukaan ei kantaisi sitä samaa häpeän taakkaa, mitä itse kannoin pitkään. Ja toivoisin myös, että tämä herättäisi taas meidät siitä kuplasta, että kaikki tuntuu pärjäävän ja menestyvän niin hyvin. Siellä hymyn takana voi olla jotain aivan muuta, niin kuin minulla oli. Ja toivoisin, että tämä herättäisi jonkun hakemaan apua aikaisemmin kuin minä. Silloin oli jo aivan liian myöhäistä, ja palautuminen kesti pitkään. Ja miksi olen aitouden ja rehellisyyden suuri puolesta puhuja. Tuo rankka vuosi 2014 on yksi niistä monista syistä. Meidän ei tarvitse jaksaa tai selviytyä, jos emme pysty siihen. Tämä on yhä haastavampaa päivä päivältä tässä superihmisten maailmassa. Mutta ollaan, mitä ollaan. Jos ollaan heikkoja tai hauraita, niin sitten niitä. Me jokainen tiedämme itse parhaiten, miltä tuntuu. Mutta näytetään se rohkeasti myös muille.

10 kommenttia:

  1. Hienoa, että uskalsit kertoa tarinan blogisi synnystä, vaikka se ei varmasti ollutkaan helppoa. Minä aloitin oman blogini pitämisen kun isäni kuoli. Aloin maanisesti tuunaamaan kaikkea ja huomasin, että on hyvä edes niitä tuotoksia tuoda esille, vaikka silloin vielä en tunteista halunnutkaan puhua.
    Surusta iloksi voisi olla meidän motto, eikö niin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, monesti blogit syntyvätkin juuri isojen elämän mullistusten aikana.

      Se voisi olla meidän motto <3

      Poista
  2. Ihanasti kerrottu! Olet rohkea ja ihana ❤️ T. Markus veli

    VastaaPoista
  3. Kiitos, kun jaoit tämän <3 Juuri äsken kirjoitin blogipostauksen hiukan samaan aiheeseen liittyen.

    VastaaPoista
  4. Oli kyl tosi koskettava toi sun tarina.
    Olen joskus tutustunut "suhun" kun pidin omaa blogiani.Blogiini ei montaa lukijaa eksynytkään ja niin kiva kun sä kävit siellä.❤ Nykyään en sitä enään oo päivitellytkään. Enemmän tykkään instagrammista.Ja tätä sun blogin lukemista en lopeta ikinä��
    Anniina Sormunen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heiii ihananainen <3 Niiin ihana oot, kiitos. Oli maailman ihanin kommentti <3 Harmittaa kun en hoksaa, et mitä blogia pidit, tai kuka olet :( Ihana tietää, että on ainakin yksi lukija, joka pysyy :D

      Poista

HEI SIELLÄ! IHANA KUN KÄVIT, SUURKIITOKSET KOMMENTISTASI ♡