22. syyskuuta 2017

KUN MUA SATTUU

Mietin usein, että minkälaista kuvaa itsestäni välitän blogin kautta. Tai minkälainen fiilis jää ihmisillä, jotka tapaavat minut? Tai heillä, jotka tuntevat minut ja nähdään pitkästä aikaa? Jokainenhan meistä miettii aina välillä, että mitä muut ajattelevat. Se ei ole minulle kuitenkaan mikään rasite. Enkä käytä siihen juurikaan oikeastaan sitten loppujen lopuksi aikaa. Ensinnäkin, olen ymmärtänyt, että niin ei voi elää ja toiseksi, minulla ei olisi siihen edes voimia.




Huomaan ja kuulenkin usein, että annan aika itsevarman kuvan itsestäni. Jopa jollakin tapaa menestyvän. Ja sen teen vahingossa. Opeteltuna. Tai oikeastaan opittuna. Se on ikään kuin sisään rakennettu mekanismi, jonka pyörät pyörivät ihan itsestään. Huomaan pukevani sen selviytymisnaamarin joka aamu aina uudelleen ja uudelleen päähän. Ja uskon, että niin tekee minun lisäksi myös joku muukin. Sellaista on maailma. Täällä pitää selviytyä, heikkous on no, heikkoutta.

Jälkikäteen ihmiset kyllä pystyvät kertomaan, kuinka ovat kamppailleet sen ja tuon asian kanssa. Ja kuinka vaikeaa elämä oli silloin ja tuolloin. Mutta tilanteen ollessa päällä, teemme kaikkemme, että sitä ei huomaisi kukaan. Että sinua ei nähtäisi heikkona, huonona. Ehkä heikkouden ympärille on rakenettu niin suuri häpeän tunne, että sen myöntävät nähdään säälin kerjääjänä, huomion hakuisena. 

Ja niin olen tehnyt minäkin. Jo pitkään. Vuosia. Ja nyt myönnän ensimmäistä kertaa konkreettisesti julkisesti, että minulla on aika huono olla. Olen sitten huono, heikko tai mitä tahansa, mutta nyt elämä on aika selviytymistä, jaksamista. On hyvin henkisesti raskasta esittää livenä ja somessa "normaalia". Mutta koska kaikki muutkin tekee niin, teen sen automaattisesti minäkin.




Olen huomannut, että kaikista vaikeinta minun on rakastaa kaikista maan päällä kulkevista ihmisistä kuitenkin loppujen lopuksi minua itseäni. Itseeni minulla on ollu hyvin paljon vaikeuksia rakastua, mutta saati sitten yllä pitää sitä. Hoitaa ja pitää huolta suhteesta itseeni. Se suhde voi hyvin helposti järkkyä tai saada säröjä. Välillä aivan sirpaloitua.

Usein kuulee, että itsensä hyväksyminen on helpompaa mitä vanhemmaksi tulee. Minulla se on mennyt varmaan aika lailla toisin päin. Elämä on rankaissut minua syystä tai toisesta kovalla kädellä ja minä en ole pystynyt pysymään vahvana. Aina kun alan jo hieman rakastumaan itseeni, tulee joku tai jotain, mikä keskeyttää sen projektin, rakkausmatkan itseeni. Tuntuu, että ikään kuin minulle ei sallittaisi sitä vaan palautellaan aina takaisin maan pinnalle, tai oikeastaan sinne kaikista syvimpään kuoppaan.

Välillä tuntuu, että menneisyyden säröt eivät jätä ikinä rauhaan. Ne tappavat jokaisen uudesta asiasta innostumisen, yrittämisen ja menestymisen. Ne tulevat kaikkialle tielleni, mitä ikinä yritänkään. Tuntuu jo tarpeeksi raskaalta hyväksyä menneisyydessä tapahtuneet asiat ja niistä muokkaantunut ja vääristynyt minä-kuva. Mutta sitten pitää vielä maksaa kovaa hintaa elämän joka ikisellä saralla kun ne kummittelevat ajatuksina, tunnelukkoina ja epäluottamuksena itseeni.

Minä olen niin kesken. Niin palasina. Haluaisin parsia itseni kokoon ja yritänkin sitä. Mutta elämän julmuus on yllättänyt minut ja häirinnyt minun projektia-minä. Sitä minun rakkausmatkaa itseeni. Saan paljon apua eri tahoilta, mutta mikään tai kukaan ei pysty minua korjamaan ennen kuin olen itse siihen valmis. Ja sehän se ristiriitaista onkin, kun haluaisi parantua ja päästä eteepäin, mutta on kuitenkin vielä historiassa kiinni.  Vaikka yrittää oksentaa koko menneisyyden pois kehosta ja mielestä, niin silti se on siellä. Se ei käskemällä lähde. Ja ainahan se varmasti tulee olemaan osa minua, mutta toivoisin sille pienempää roolia elämässäni.

Sinä siellä, joka ei meinaa pärjätä. Älä huoli, en minäkään. Tehdään yhdessä heikommillekin, elämässä kamppaileville tilaa. Sinä, jolla tuntuu, että ahdistaa niin, että sydän puristuu, tiedätkös, et ole ainoa. Uskalletaan näyttää heikkoutemme, pienuutemme. Ei se meistä enää ainakaan yhtään entistä huonompaa tee.


PS. Onneksi minulla kaikessa tässä synkkyydessä on yksi huuuge uutinen teille, joka on minulle usko tulevaisuudesta, onnistumisesta ja minusta itsestäni. Siitä heti huomenna.

11 kommenttia:

  1. "heikkouden hetkenä
    houkuttelija kuiskaa:
    Se joka ei tunne ei myöskään kärsi!
    Heikkouden hetkenä
    Toista itsellesi:
    Silmät ummessa jotta näkisit selvästi
    Se joka ei uskalla kärsiä ei myöskään uskalla rakastaa"

    Tommy Tabermann

    Me luvataan pysyä rinnalla, rakas

    VastaaPoista
  2. Olet oikealla matkalla,matkalla minuuteen,sinuuteen.Olet etuoikeutettu kun sinulla on mahdollisuus olla heikko,käydä läpi menneisyyden haamut.Se on raskas hidas projekti ,jota välillä toivoo ettei ikinä olisi aloittanutkaan .Mutta se kannattaa.Löydät herkkyytesi,ilon,onnen itsestäsi.Niin moni ihminen menee läpi koko elämänsä painolasti hartioilla,uskaltamatta olla heikko.Luultavasti olet herkkä ihminen,olen huomannut että me herkät emme pysty olemaan välittämästä menneisyydestä,muista ihmisistä,asioista.Herkkyys on hyve,sen kanssa on vain opittava elämään.Olen yrittänyt myös oksentaa menneisyyttä ulos,mutta huomannut että ainoa mahdollisuus on vain hyväksyä se.Hyväksyä että olet heikko,huomaat jossain vaiheessa että et olekaan enää heikko.Älä säikähdä aaltoilevaa olotilaa,kun menee hyvin,tuntuu vielä pahemmalta tipahtaa alas,mutta kyllä sieltä vaan aina löytyy tie eteenpäin.On tärkeää olla surullinen,alakuloinen,silloin kun siltä tuntuu.Itse pidensin projektiani kieltäytyen tuntemasta huonoja fiiliksiä,halusin olla vain se iloinen tyttö,vaikka olin jotain ihan muuta.Vastaan taistelu vei lopulta voimat.Mutta apua onneksi saa kun vaan sen hankalimman osuuden,avunpyynnön,uskaltautuu ääneen sanomaan.Vaikka nyt ehkä ajattelet että miksi tämä tapahtuu minulle,ja että tämä on kauheinta mitä voi tapahtua.Huomaat myöhemmin että tämä matka on ehkä parasta mitä olet kokenut.Sinusta on tullut aito sinä.Voimia matkaan,kiitos kuin kirjoitit tästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi sinua siellä <3 ihana kommentti.

      Aaltoilut on tullut kyllä jo tutuksi ja ehkä (toivottavasti) ollaan nyt siellä syvimmässä notkossa. Siksi toivottavasti, että seuraavat notkot ei olisi enää niin syviä.

      Herkkänä ihmisenä aistii paljon myös rivien välistä, mikä ei helpoita monesti tilannetta ollenkaan. Joskus se taas on valtava rikkaus.

      Kauan olen minäkin elänyt kilttinä reippaana tyttönä, mutta se piste saavutettiin, että tajusin, että tätä minä en sisältäni oikeasti ole. Vaan jotain ihan muuta.

      Ihania ihania päiviä sinulle siellä, kirjoitit kauniisti <3

      Poista
  3. Niin tuttua tekstia.♥ Tsemppiä!

    VastaaPoista
  4. ❤️❤️❤️

    VastaaPoista
  5. 💗💗💗

    VastaaPoista
  6. Ihanasti kirjoitat. Juuri tähän päivääni sopivasti. 😍 olen sinut tavannutkin ja ajatellut juuri tuota itsevarmuutta huokuvan, samalla kun itse olen tilanteessa epävarma ja mietin, olisinpa joskus noin itsevarma. Ja sama kokemus tilanteessa on voinut olla minusta, se kun niin harvoin juuri ulos näkyy. Kaikkea hyvää sinulle ja jatkoon parempia hetkiä yksi kerrallaan. 😘 pysyn julkisesti kyllä nimettömänä, kirjoituksesi kosketti!

    VastaaPoista
  7. Jäipä kyllä kiinnostamaan kuka olet, kerran olemme tavanneetkin :) Mutta ei mitään, pieni anonyymiys pitää jännityksen yllä :D

    Ja kiitos, ihana kun jätit kommentin. Ajatella, miten monesti todellisuus ei ole oikeasti lähelläkään sitä kuvaa minkä antaa itsestään. Kaikkea hyvää sinulle <3 olet varmasti ihana, kuka oletkin!

    VastaaPoista

HEI SIELLÄ! IHANA KUN KÄVIT, SUURKIITOKSET KOMMENTISTASI ♡